Haudihei

 

Tää koko hieno rumba alkoi viime viikon maanantaina. Sanoin äidilleni, että mulla ei ole saksan tehtäväkirjaa, joten se pitäisi käydä ostamassa. Ok, äiti oli lähdössä seuraavana päivänä Saksaan, joten homma jäisi isäpuolelleni.

Torstaina sain sen saksan kirjan käteeni ja samassa muistinkin, että mulla oli laatikon pohjalla jotkut saksan tehtäväkirjat, varmaan kolmos ja neloskurssille. Hehee.. Siellä oli toinen kakkoskurssin saksan tehtäväkirja, joten nyt niitä löytyi oikein kaksin kappalein....

Viisaana ihmisenä kuulutin seuraavana päivänä saksan tunnilla, että minulla on yksi uunituore tehtäväkirja myytävänä. Sain yhden ryhmäläisen kanssa sovittua, että hän tuo maanantaina rahat ja minä kirjan.

Ja sitten tuli perjantai-ilta, olin menossa pelaamaan tennistä. Ja mitäs bussista juostessani junaan, lompakko jäi jonnekkin matkan varrelle. Ei sitä löytyny mistään. Ei yhtään mistään. Soitin sitten kotiin ja pyysin jotain tulemaan minua hakemaan.

Kotona istuin koko viikonlopun ja soittelin sinne tänne ja sain tietää, että löytötavaratoimistosta voi käydä katsomassa, onko sinne tuotu mitään.

Maanantaina pääsin kakkosella bussiin sisään ja koulussa vaihdoin saksan tehtäväkirjan rahaan. Päivän jälkeen tallustelin sinne löytötavaratoimistoon ja HAHAA siellä se lompakko olikin. Lopuksi täti sanoi: "Se olis sitten 5.60e säilytyksestä." Maksoin niillä rahoilla, jotka olin kaveriltani saanut saksan kirjasta ja lähdin tyytyväisenä kotiin lompakkoni kera.

Mutta jos olisinkin muistanu, että kaapista löytyy saksan tehtäväkirja, en olisi myynyt kaverille toista, enkä olisi saanut lunastettua lompakkoa takaisin (ainakaan sinä päivänä)! Näinollen on siis ihan jees olla välillä vähän havupää :D

 

~SH kuittaa

Ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee muutakaan

"Se tunne, kun vanhat kaverit eivät näytä välittävän enää pätkääkään"

Ok, en siis ole kavereistani ehdottomasti riippuvainen. Minulla ei ole mitään pakkomiellettä viedä heidän kaikkea aikaa, kuten myös omaani. Esimerkiksi kesällä olen iloinen, jos pääsen johonkin paikkaan, jossa ei ole lähes ketään tuttuani. Saan olla ihan omissa oloissa ja tehdä ihan kaikkea sitä mistä itse tykkään. On kuitenkin kiva, kun on joku, jonka kanssa voi jutella, selittää, LASKEA MATEMATIIKKAA, tai jos ei mitään noista, niin vain istua hiljaa sen pahemmin kiusaantumatta. Olen siis koulussa kavereiden kanssa ja koulun jälkeen kotona tekemässä omiani, rauhoittumassa.

Pointti on kuitenkin se, että nyt kun olen lukiossa, minulta löytyy myös niitä entisen koulun kavereita. Jotkut heistä ovat todella hyviäkin kavereita, joiden kanssa tahtoisin pitää yhteyttä.
Kuitenkin joskus tuntuu siltä, että ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa nähdä, vaikka toisin ovat väittäneet.

Esimerkiksi sovin erään tälläisen ystäväni kanssa, että näemme (tuolloin, tästä on vähän aikaa jo) ensi viikolla. Silloin hänellä on aikaa, eikä paljon muita menoja. Päivää ei ole määritelty, "sitä katsotaan sitten lähempänä"
Ok, sitten kuluvan viikon lauantaina tai sunnuntaina kysyn taas tältä kyseiseltä henkilöltä, että milloin näemme. Vastauksena sain "koeviikon jälkeen?"  siinä kohtaa teki mieli käskeä häntä suksimaan kuuseen.  [ja siihen koeviikkoon tuolloin oli ~3 vk?]  Eli siis ottakoot itse yhteyttä jos liikuttaa se, mitä minulle kuuluu.

Ja voi kyllä, kuulostan herkältä suuttumaan, mutta niin kuulostaisi varmaan moni muukin, jolle näin käy useammin.

Tätä vitutuksen puuskaa piristää kuitenkin se, että viikonloppuna näen ystäviä, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistäkään saman koulun kanssa tai mitään sinnepäinkään. Näinollen ei jää tästä hapan fiilis vaan pikemminkin neutraali.

~SH kuittaa

Älä juokse karkuun, muuten asiat ehtivät edellesi.

~mmörö

Tän päivän lause kuuluu näin:

"Se tunne, kun pakotat isosiskon tekemään ruokaa koko poppoolle!"

Eli siis, tänään tulin kotiin, tein kaikennäköistä kotihommaa ja kaiken tämän päätteeksi liikutin luitani crosstrainerilla. Valitsin siihen sellaisen ~40min ohjelman ja aloin polkea. Kun ohjelmaa oli jäljellä about 20 minuuttia, rakas isosiskoni tuli kotiin.

Sisko on 18wee, ehkä vähän toimeton tai jotain. Sellaiset jutut kuin ruoanlaitto, silittäminen, astianpesukoneen tyhjentäminen ja pyykkien laittaminen koneeseen & niiden ripustaminen ei kuulu sen sanavarastoon.

No siis näin. Olin luvannut äidille, että teen ruokaa. En kuitenkaan kesken treenaamisen lähtenyt mitään tekemään, vaan passitin siskon lieden ääreen. Suunnitelmassa oli kalaa ja vihanneksia. Ei mitään maailman kaatavan vaikeaa.

Kalasta piti ottaa nahka pois, joten siitä tuli ongelma. Parin v*tun ja prkeleen ja muutaman kiukkukohtauksen jälkeen kala ja vihanneksen oli kypsymässä uunissa. Loppujen lopuksi, mikä siinä oli niin kamalaa, että aluksi piti sanoa: "no en v*ttu varmana tee" ? Ok, kun ei ole tottunut tekemään niin ei kaikki aina heti onnistu. Ja sitäpaitsi ei jokainen ole seppä syntyessään.

~

Nyt mua odottaa pitkin hampain sellainen ilkea asia nimeltänsä läksyt huomiseks. Äidinkielen tunnille pitäis pieni puheenpätkä valmistella... ja kasa muitakin läksyjä... Siis.

 

~SH kuittaa

Älä itke äläkä raivoa. Ymmärrä.
~Baruch Spinoza

 

Mmoro~

Alotetaan siitä, että mä tykkään leipomisesta. Ihan pirun paljon! On ihanaa tehä kaikenlaisia muffineja, kakkuja pipareita, keksejä....... ja niin päin pois. Mut vielä ihanampaa on ehdottomasti koristella niitä kaikkia. AHH ihanaa puuhaa, yks päivä tein suklaamuffineja ja siihen sellasen ihanan kuorrutuksen päälle a la jenkkilandia   Ja yhtenä jouluna tein kaikille kavereille sokerikuorrutetut piparit ~~

 

Ok, koska oon tällänen leipurinalku, on mulla, niinkuin varmaan jokaisella kokkaajalla, pieni kunnioitus (kuulostaa hullulta) jokaiselle kokkaukselle, jonka teen. Vaikka menis pieleen ei se mitään. Kerran tein kääretortun, ja se meni vähän mönkään. Se levis, ja täytettä oli ihan liikaa. Näky oli hirveä ("tää näyttää ihan puolkuolleelta turskalta!!"), mutta maku taivaallinen.
Ja tästä pääsen kieron mielenmutkistuman kautta asiaan. Vaikka kuinka inhoisinkin/rakastaisinkin luomustani, en ikinä (!!!) antaisi sille reseptiä kirjoittaessani nimeksi "Puolikuolleen turskan näköinen tekele".  Arrhghh silmiin melkein sattuu, kun näen jotain tälläistä.

 

~~ Inspiroiduin tähän kirjoitukseen, kun näin tuohon tyyliin otsikoidun reseptin jossain........

 

 

~SH kuittaa

Kaikki on mahdollista, paitsi pyöröovesta hiihtäminen.

Terve.

Kirjoitan aika paljon aika ajoin. Tykkään erityisesti kirjoittaa tarinoita ja mielipiteitä, mutta koulussa en niitä tee, ellei käsketä. Siinä on jotain pakkopullan omaista vivahdetta, joka on tappanut inspiraationi usempaan kertaan.

Käyn siis lukiota tällä hetkellä, olen ekaluokkalainen! Jännää, eikö.

Luen kieliä. Saksaa, venäjää, ruotsia, englantia unohtamatta tuota iki-ihanaa äidinkieltämme. Helpoin näistä kaikista on mielestäni Venäjä... Ehkä mielenkiintoni johtuu tuosta meille vieraasta kirjoitustavasta ja antaa motivaatiota oppia.. En ole ihan varma. Slaavilaiset kielet on kivoja :)
Hups, unohdin sanoa. Puhun myös puolaa. Se helpottaa ainakin venäjän opiskelua.

Yritän parhaimpani mukaan aina katsoa ja ajatella asioista objektiivisesti, ottaa erilaisia näkökulmia ja yrittää myös epäillä omaa kantaani. Aina tämä ei onnistu, mutta parhaani teen. Ja hyvä niin.

Oikeasti olen realisti. Ajattelen asiat niinkuin ne ovat, ja sanon mielipiteeni ääneen. Jos joku vatipää tallaa tahallaan varpaalleni, hän saa myös kuulla teostaan. Eli toisin sanoen temperamenttia riittää. Ja asennetta. Vai miksikä sitä kutsutaan?

Sitten jotain jännää harrastuksista...

JA NIITÄ RIITTÄÄ!

• tanssia
  
• tennistä
  
• käsitöitä
  
• kirjoittamista
  
• lukemista
  
• valokuvaamista
  

ja sillain. Kuuntelen musiikkia. PALJON. En lataa sitä netistä, koska

1. se on laitonta
   
2. laatu on useimmiten surkeaa
   
3. Levyjä on kiva keräillä
   

Kuten edellä sanoin, kuuntelen paljon musiikkia. Ja aika lailla kaikenlaista musiikkia. Metallia, rockia, rappiäkin toisinaan. Riippuu fiiliksestä. Levyjä keräilen ja ostan niitä useimmiten alennuksesta. Ja kirppareilta! Yks päivä löysin Ari Koivusen tupla-cd:n kirpparilta :P Lähti mukaan samantien!

Luen paljon myös kirjoja, viimeisin lukukokemus sijoittui Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluuloon. Äidinkielenopettajani sanoi, että se varmasti vaati paljon lukuaikaa ja keskittymistä. Ja  että on hienoa, että sain sen luettua päivämäärään mennessä.
Heh, luin sen viikossa.
Hyvä kirja oli, en muuta turise. Noi rakkausromaanit on viimeaikoina iskeny aikas hyvin.

 

Tässä oli nyt jotain.

Tack och hej
~Sitrus

Miksi tyytyä olemaan vaikea, kun pienellä vaivalla voi olla täysin mahdoton?